Count your blessings.

Viime päivinä on mielessäni pyörinyt monesti uusimmasta Kaksplussasta bongattu lause, joka otsikossakin mainitaan. Syksyn sateiden ja harmauden vallatessa maaperää lempeältä kesältä monista oma elämä voi alkaa tuntua masentavalta, puuduttavalta tai vaan yksinkertaisesti tylsältä. Voi tuntua että seinät kaatuvat päälle tai verhojen väri ottaa pattiin, murhe voi olla iso tai pieni mutta samalla tavalla se kuluttaa omaa mieltä. Mieli harmaantuu samaa tahtia kuin sää ulkona, liian nopeasti. Jos alakuloisuus ja tyytymättömyys meinaavat ottaa vallan, on hyvä muistaa laske ilonaiheensa.

Aiemmin mie olen pitänyt positiivista ajattelua ja sen vaikutusta mielialaan hippien humpuukina, mutta pohdittuani otsikon lausahdusta useamman päivän ajan, voin todeta sen auttaneen miuta. Jopa rahahuolet ja sateiset syyspäivät alkaa tuntua mitättömiltä, kun miettii mitä kaikkia ilonaiheita miun elämään on siunaantunut. On oma kiva koti, oma pikkuinen piha, pärjätään vaikka ei rahassa ryvetäkään, miulla on aikaa käsitöille, lukemiselle, hömppäsarjoille ja ystäville, miulla on ihana mies ja ihana pieni poika, ollaan kaikki terveitä, ruska on kaunista aikaa sateestakin huolimatta, on ihanaa kaivella villapaidat ja viltit kesäsäilöstä, juoda teetä iltaisin ja monia, monia muita iloisia asioita. Kyllä se vaan toimii, kun ei keskity negatiiviseen vaan positiiviseen.

Tämän ajatusmallin mie haluan sisäistää entistäkin paremmin ja aikanaan siirtää sen myös Leolle. Ei pidä lannistua vaikkei kaikki olisi just niinkuin haluaa, vaan pitää iloita siitä mitä on. Ei miullakaan kaikki ole menny niinkuin suunnittelin, eikä varmasti tuu menemäänkään. Enpä vaikka 10 vuotta sitten ajatellut olevani 22-vuotiaana kotiäitinä taskussani vaan YO-paperit ja seurustelevani kuudetta vuotta yhä miehen kanssa, jonka oon tuntenut jo 15-vuotiaasta. Lukion olisi voinut käydä nopeammin kuin viidessä vuodessa, mutta aina ei asiat suju niinkuin suunnittelee. Tuntuu että aina kun joku mieltä painava asia on saatu hoidettua, on seuraava jo nurkan takana. Mutta ei se haittaa, eikä sille voi mitään: se on osa elämää. Ennustamattomuuteen pitää vaan osata varautua. ;)

Eikä niistä syksyn sateista oikeasti ole mitään haittaa, niihin pitää vaan osata suhtautua. Mallia voi ottaa vaikka meidän juniorista:

Tulipas sekava sepustus, mutta toivottavasti joku edes ymmärtää pointin. :)

Puoli vuosikymmentä.

Tämän näköisistä teineistä se kaikki lähti. 

Tänään tulee täyteen viisi vuotta yhteiseloa miehen kera, ja kun rupesin selailemaan kuvia yhteisiltä vuosilta ei voi muuta todeta kuin että oltiinpa myö oikeesti aika nuoria! Omista mielistämme taidettiin olla kovinkin aikuisia niihin aikoihin, kuten myös kuolemattomia ja voittamattomia.

Muistan vieläkin, kuinka riemuissani olin viisi vuotta sitten tänä päivänä. Tiesin, että mies tulisi illalla kotipaikkakunnalleni, ja jännitin sitä kovasti sillä olin muutamaa päivää aiemmin paljastanut puhelimitse että olen ihastunut häneen, olin ollutkin jo pidemmän aikaa. Jo puhelimessa minulle selvisi, että niin hänkin minuun salaa. Olimme molemmat vuorotellen tahoillamme seurustelleet aiemmin, joten kumpikaan ei ollut kehdannut tunnustaa tunteitaan. Sen sijaan vietimme paljon aikaa yhdessä, olimme parhaita kavereita. Viisi vuotta sitten kaikki kuitenkin muuttui, parempaan. 

Päivääkään en vaihtaisi pois, vaikka välillä onkin ollut todella vaikeita aikoja. Alaikäisenä kaukosuhde miehen asuessa 200km päässä, myöhemmin opiskelijoiden rahahuolet, yllätysraskaus, mies intissä ja minä kotona vauvan kanssa... Kaikesta ollaan kuitenkin selvitty ja toivottavasti selvitään jatkossakin. 

Kiitos rakas kaikista vuosista, toivotaan monia lisää <3

Syksyistä.

Lauantaina oli niin ihanan syksyinen sää, että lähdettiin koko porukka jo aamuyhdeksän aikaan kävelylenkille. Kyllä kannatti, oli ihanan kirpsakkaa ja raikasta, mutta aurinko vielä lämmitti suloisesti. Itseasiassa niinkin hyvin että allekirjoittanut huomasi hiukan ylipukeutuneensa kaikkine kaulahuiveineen ja pipoineen... No tälläisiin iloisiin syysmuistoihin on hyvä palata näinä tihkusadepäivinä.

Leo ja sen isi

Ilmojen viilennyttyä miutakin puraisi neulontakärpänen, ja syksyn ensimmäiset aikaansaannokset tuli tehtyä     -yllätys yllätys- Leolle. Palmikkovillapaita yhteensointuvine pipoineen ei ollutkaan ihan niin piakinen projekti kuin mie päässäni taas luulin, mutta reilu viikon iltaväkertelyillä sain molemmat valmiiksi. Paita on mielestäni juuri sen näköinen että se päällä kuuluisi pomppia lehtikasoissa ja juoksennella ruskan saavuttamassa puutarhassa, ja talvella taas istuskella takkatulen äärellä kaakaomukin kera.

Isohan tuo paita vielä on, toisaalta parempi niin, niin menee ehkä koko talvenkin. Ohje on kevään 2012 Novita-lehdestä. Melkoisella hakuammunnalla lähdin tekemään, kun ohjeessa oli lankana isoveikka, ja koot 104cm ylöspäin. Vaihdoin langan seiskaveikkaan, puikot pienempään ja toivoin parasta. Lopullinen koko on noin 86cm, ehkä jopa reilu, meidän kirppu kun on arviolta 77 cm pitkä. 

Hieno malliposeeraus

Kunnes malli karkasi. 

Iloisia syyspäiviä kaikille!

Paikka tassuille

Jo jonkin aikaa mie olen koittanut etsiä kirppareilta, kiekkareista, kaupoista ja tutuilta järkevän hintasta jalkarahia, jonka päälle asettaa jalat iltaisin kun kattelen telkkaria ja väkertelen tuossa sohvalla. Vaikka meillä onkin divaanisohva, niin mieheke valtaa lähestulkoon aina tuon divaaniosan iltaisin. Tähän asti olen istunut jalat sohvalla mitä ihmeellisimmissä kippuroissa, mutta nyt asia tulee muuttumaan... Eilen illalla jo pääsin testaamaan tätä "uuden uutukaista" tassujen laskualustaa, kun sain sen valmiiksi. 

Sopiva rahi löytyi äidiltäni, mutta ulkoasu oli näinkin hehkeä aluksi. 

Muutaman illan virkkauksen jälkeen päälliseksi muotoutui tälläinen kirjava päällinen.

Paksu lanka on saatu aikaan kodin lankavarastoista, yhdistin 4 eriväristä seiskaveikkaa ja suihkin menemään pylväitä kympin koukulla. Väreinä minulla oli virkatessa musta, valkoinen ja vaalean sekä tummanharmaat. Kivahan siitä tuli, kirjavuus antaa anteeksi pienet töhrytja lukuisat kissankarvat joita meilläkin pyörii. 

Virkattu huppu on vain vedetty rahin päälle, eli sitä ei ole kiinnitetty mitenkään. Näin saan viskattua sen helposti tarpeen tullen pesuun. Sen sijaan "kiinteämmäksi" kerrokseksi virkatun hupun alle ompelin noin-mitoilla mustasta puuvillasta hupun, jonka ompelin kiinni rahiin sen alapuolelta. Kyllä kestää ;)

Rahi on saanut hyvän vastaanoton, Leo pötköttelee siinä paraikaa ja kissatkin on tavattu siitä jo loikoilemasta. Seiskaveikan ansiosta päällinen on myös ihanan pehmeä, ja varmasti tulee miellyttämään vielä piiitkän aikaa!